Risteyskohta

Mun elämän piti korjautua mut silti kaikki hajoaa. Minä hajoan paloiksi taas. Vajoan, vaikka mun piti nousta. Valo ei tullut jäädäkseen, se pimeys koittaa saada mua takaisin. Mä taistelen, vaikken jaksaisi. Taistelen yksin, koska en uskalla huutaa apua, vaikka mä tarvisin sitä. Lääkeyliannostuksia. Kirjoitan Lyricahuuruissa... Kukaan ei tiedä siitä mitään. En uskalla kertoa, mä en halua enää sairaalaan. Mä haluan valoon, mä haluan pois tästä risteyksestä.

Mä oon risteyksessä. Se sattuu enemmän kuin pimeys. Se sattuu niin paljon, etten kestä. Mä oon eksynyt ja pahuus vetää mua syvälle pimeyteen. Mua pelottaa, mua ahdistaa. En pääse tästä risteyksestä pois. En osaa valita, en osaa jättää pimeyttä. Sillä se on ollut mun elämää jo yli kymmenen vuotta. Mä en oikeastaan tiedä elämästä mitään. Tiedän vaan elämän joka satuttaa.

Pelkään päästää irti, pelkään mennä eteenpäin. En tiedä mitä tehdä... Mä haluaisin vaan luovuttaa... Kuolla, koska missään ei ole mitään järkeä. Kaikki on niin hajalla etten usko tämän elämän ja ihmisen korjautuvan enää ehjäksi. Mut on hajotettu niin pieniksi paloiksi, satutettu ihan liikaa.

Haluaisin mennä ja lentää, lentää tuulen mukana kauas pois täältä. Kevyenä ja hentona lähteä hiljaa pois... Miksen mä jo mene, miksen mä lähde? Mikä estää, koska millään ei ole merkitystä...?

Puolet vahvempi

Sydän paloiksi revitty. Silmät, jotka tuijottaa pimeyteen. Mieli tummuu ja kuolema kummittelee. Mä oon hukassa, enkä edes tiedä miksi... Ajatukset hukkuu humalaa, tunteet katoaa pullon sisälle... Mun pitäisi jo lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä. Tuska ei katoa, elämä ei opi hymyilemään. Minä en voita tätä taistelua, sillä se toinen on liian vahva. Puolet vahvempi kuin minä.

Se tahtoo viedä mut aina takaisin pimeyteen. Se ei anna armoa. Se ei edes tunne sitä sanaa. Ainut mitä se osaa on satuttaa. Se nauttii kivusta ja kyynelistä. Se rakastaa sitä, kun mä epäonnistun. Se rakastaa mua ja mä vihaan sitä. Se kuiskii sanoja mun korvaan... Se kuiskaa, et on aika luovuttaa. Se kaataa mut nii monta kertaa, että mä romahdan ja teen viimeisen siirron... Sitä mitä se tahtoo... Ja odottaa ja toivoo... Kuolemaa, sitä et mä vaan luovuttaisin...

Mä oon liian heikko sut voittamaan. Sä oot liian vahva, liian tuttu ja liian tärkeä... Mä en voi susta irrottaa... Sä oot se elämä jonka mä tiedän. Kaikki muu on tuntematonta, mitään muuta ei ole olemassa... On vain kipu, tuska, masennus, ahdistus.. ja toive paremmasta huomisesta...

Pakko hypätä

Elämäni hajoaa paloiksi, mä maahan vajoan kai ainiaaksi. Kohta mun on kai pakko juosta, jos en muuten enää henkeä saada voi. Jos mä pelkään, että joku tulee ja vie mut pois. Ja mä pelkään, pelkään jo kuollakseni, ettei musta oo pian enää kuin vaan pelkät rauniot. Pelkään niin, pelkään juoksemista. Pelkään, etten löydä tarpeeksi hyvään piiloon. Pelkään olla täällä, pelkään niin. Mun elämä on vaan kasa sirpaleita, murskattuja haaveita ja tuhoontuomittuja unelmia. Mua ei enää oo, on vaan rikkinäinen peilikuva, joka surullisesti mua tuijottaa. On vaan se joka tyyneyteen vajoaa, ettei tarvisi tuntea ollenkaan. Että voisi unohtaa kuinka elämä vaan sattuu ja kuinka mikään ei mene niin kuin pitäisi mennä...

Mä vajoan, itken vaan jos uskallan. Muuten suljen kaiken pois ja pimeään yöhön rauhalliseen nukahdan. En tunne muuta kuin tuulenhuminan kasvoillani, kylmän viiman poskilla. Kohmeiset sormet ja lasittunut katse, joka ei näe enää mihinkään. Koska elämässä ei ole enää mitään mitä haluaisin edes nähdä. Kaikki tunteeni ovat poissa, jäljellä on vaan tyhjyys. Tunteettomuus ja dissosaatio, ainut millä mä selviydyn. Nauru ja korviin yltävä hymy, vaikka ilo on siitä vain pelkkää kuvitelmaa ja onni ihan liian kaukana... Mut mun on vaan pakko hymyillä, et mä kestän. Nauran hervottomasti, et mä jaksan. Nauran kaikelle, myös niille asioille joille ei pitäisi todellakaan nauraa. Mä olen hukassa, hukassa ilman itseäni ja hukassa ilman suojelijaa...

Kukaan ei mua täällä pysty suojelemaan. Mä kärsin ja kestän tai vaan pakenen. En vaan tiedä mitä tekisin, en tiedä minne lähtisin. Vainoharhat kulkee mun selkääni pitkin ja äänet ympärillä saa mut vapisemaan. Mut silti mä en tahdo luovuttaa, vaan mä mietin oikeaa ratkaisua. Mietin niin kauan kuin mä voin. Kunnes aika loppuu ja mun on pakko hypätä...